Toiset menettävät lapsen ja toisilla on vain huono keli?

Avatessani Facebookin ihmeellisen maailman niin voisin jopa väittää että joka toinen päivitys on, kun aurinko ei paista tai muuten vain vituttaa. Taidan siis omistaa kasan negatiivisia ihmisiä ympärilläni :) Noooh, itse ei oikein jaksa valittaa. Joskus surua pukkaa, mutta ei tuo valittamalla parane. Syvällisisllä mietteillä kylläkin pääkoppani pitää sisällään ja joskus niitä tuntuu uloskin tulevan, ainankin kirjoittaessa.

No siinä missä nämä ihmiset avautuvat jne. on sivuston etusivullani toinenkin puoli. Kuulun itse ryhmään Lapsensa menettäneet. Hieman yli 1300 jäsentä ja tasan tarkkaa ainankin hieman yli 1300 lapsen kuolemaa ja joillakin ei riitä edes yksi vaan pahimmassa tapauksessa ovat haudanneet 3 lastaan. Ja niiden turhien naamakirja vinkumisien rinnalla luen joka aamu jonkun yhden, kahden tai useamman vanhemman tarinan lapsensa menetyksestä. On kuvia hautakivistä, kuvia lapsista joita ei enään ole. Toisinaan kuvia myös lapsesta joka on jo siirtynyt täältä kauas ikuisuuteen. Ja siinä samalla mietin ihmiskohtaloita ja vertaan niitä siihen ihmiseen, jonka aamu ei mennyt putkeen ja vain siksi koska aurinko ei paistanut. Voi kun kaikki voisivat ja pystyisivät suhteuttamaan mikä on todellisuudessa tärkeää, mutta ei voi. En edes minä, joka silloin tällöin sen itsekin unohdan.

Vaikka itse olen haudannut oman lapseni niin olen oppinut näiden vajaan 15 vuoden aikana elämään sen surun kanssa. Siksi tiedän että opin elämään myös tämänkin surun keskellä ja se tulee olemaan osa minua loppu elämän. Ei niin raskaana vaan päivä päivältä kevyempänä.
Vaikka aina uusi ylämäki odottaa niin senkin voin nousta, raskain askelin, mutta nousen.

Tällä hetkellä blogini kierii synkissä syvyyksissä, mutta taas toisaalta tämä on juurikin sitä elämää. Sen alkua, loppua ja kaikkea sen matkan välissä. Toisaalta voin myös ilmoittaa kuinka todellakin tämä on niin terapeuttista, puhua, kirjoittaa ja antaa elämän viedä.

Joten ihmiset rakkaat, nauttikaamme elämästä ja läheisitä ihimisistä. Ikinä ei voi tietää, koska on liian myöhäistä sanoa tärkeälle ihmiselle ne tärket sanat. Joten kannattaa muistaa sanoa ne AINA kun vain voi. Ei rakkauttaan, ystävyyttään voi liikaa ylistää.

Mukavia kesäpäiviä satoi tai paistoi. Ja paljon voimia ihmisille jotka ovat läheisensä menettäneet <3

Lisään alle vielä runon joka on tullut minua usein vastaan ja mikä puhuttaa itseäni paljon.



Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi 
toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko 
voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä 
ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat, 
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.

Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, 
jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennenkuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen

Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen 
kengillä.

-Tuntematon-

Taas näitä hautajaisia

Hei Te ihanuudet. Olen tuossa miettinyt kirjoittaako? Vaihtaako blogin nimeä, vai mitä? Mutta joo ihan sama, se lukekoon ken tahtoo ja nimi on ja pysyy. Sieltä se fittikin aikanaan tulee.

Viimeisiä kirjoituksia oli kun ystävä pariskunta meni ennen aikojaan tuonne rajan toiselle puolen. Ja ajattelin, että kyllä tämä tästä tasaantuu, elämä jatkuu ja suru muuttaa muotoaan.

Tasan vuorokausi ennen kuin tuli puoli vuotta täyteen heidän kuolemastaan, niin kuoli minulta mummo. Iki-ihana mummoni joka on ollut minulle enemmän äiti kuin oma äitini. Häneen pystyin tukea ja turvautua, hän oli aina paikalla. Juuri niinä hetkinä kun häntä tarvitsin. Ja nyt pitäisi jatkaa elämää omin siivin. Mummoni oli niin rakas lapsilleni, lapset olivat hänellä joka päivä kylässä. Usein yökylässä jne. Mummoni asui aivan lasteni koulun vieressä ja nyt, se on vain poissa. 

Poissa on mummola, äiti, ystävä ja näillä eväillä pitäisi taas jatkaa elämää.

Kuva mummon muistotilaisuudesta. Kalpeaa on porukka ja monta on mulla leukaa ...

Eikö tosiaankaan voisi jo loppua nämä vastoin käymiset. Tämähän on oikeasti ihan toivotonta välillä tallustaa. Onneksi minulla on tuo Mies tuossa rinnalla, se on ainoa joka saa pidettyä minua pystyssä, samalla kuin minä itse yritän pitää lapsia pystyssä. Mutta kuka pitää häntä, hmmm????

Joo siis uskokaa tai älkää, diettaaminen ei ole ollut päällimmäisenä mielessä ei edes toisena. Itse olen omaa kehoani kantanut. Välillä en välitä, välillä inhoan, mutta tähän en koskaan totu. Luojalle kiitos siitä. 

Työkuviot lisääntyvät syksyllä jonkin verran enemmän edustushommiin niin kai se on pakko alkaa katsomaan miltä sitä näyttää. Mutta kaikki tulee aikanaan ja kaikella on paikkansa. Itse uskon/ haluan uskoa että jotkin asiat vain tapahtuvat siksi koska niiden on määrä tapahtua. Ja kaikella on tarkoituksensa.  <3 

No mutta niin maanantaina paino normi 80 ja siinä on ollut ja pysyy :) Vaikka näinä aikoina olen saattanut viikonkin maata ja syödä karkkia päästäkseni sokeri humalaan niin painoni ei ole onneksi mennyt tuon 80 yli. Joten sen jälkeen kuin lääkkeeni vaihdoin niin siinä on ja pysyy, onneksi ei nouse 

Kuohari voi olla että se ei laihduta. Mutta ihanaa se silti on.

No jossain kohtaa silti on terveelliselläkin menty...

Niin kuin kuvista huomaa, olen tasapainoillut terveen ja epäterveen rajamailla. Mutta hei, tämä on vain elämää ja me elämme sen kerran. Joten skumppaa ja humppaa pitää kanssa olla <3

Tina

En tunne itseäni

Tänään terpiassa:

MINÄ olen epäonnistunut kaikessa, ei minkäänlaista selkärankaa, eikä tämä johda mihinkään. Vihaan peilikuvaani ja lapseni sanoo minua lihavaksi. Mitä muuta haluatte kuulla?
Tältä kuulostaa minun päiväni. Säälittävintä tässä on se että näin minä oikeasti ajattelen ja vaikka kuinka minulle kerrotaan, mitä minä olen kokenut, minun pitää käydä ne asiat läpi jne. Siltikin tunnen itseni ihan täydeksi luuseriksi.

Mutta jos katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mitä olen saanut aikaiseksi? Olen kahlannut läpi lapseni kuolen, olen kestänyt ja pitänyt lapset ja "perhe"paketin kasassa 2:sta avioerosta. Kestin ex-mieheni pahoinpitelyn. Kestin sairastumiseni ja sitä myöten yritykseni myynin. Lista on pohjaton. Tai siltä minusta ainankin tuntuu.
Olen myös lopettanut yli 20 vuoden jälkeen tupakoinnin. Olen myös jossain kohtaa saanut kropastani timmin.

Nyt kaikki vain sanovat anna aikaa. Aikaa itsellesi. Miten voi antaa aikaa kun vihaa omaa peilikuvaansa. Ja tiedostaa oman syömishäiriön ja sitä kautta nousee viha itseäni kohtaan. Tuntuu että mikään ei riitä ja mitään en saa aikaiseksi. Eniten pelottaa kun pitää antaa periksi itselleni. En ole tottunut antamaan ikinä periksi, en edes itselleni.

Mutta toivottavasti vielä tämäkin liekki roihuaa.

Meillä alkoi tänään oksennustauti jylläämään, joten "pakko"dietti tiedossa. (huoh)

Tina

Epäonnistunko AINA?

Taas aika vierähti, se hetki kun kuvittelin saavani itseni vauhtiin.
Loppu pelissä tuntuu että mitään ei sitten tapahtunut. Tällä hetkellä
tunnen itseni todella epäonnistuneeksi, mutta sopii hyvin tähän hetkeen.
Olo on taas matala lennolla. Kaikista kauheinta on kun en halua poistua
kotiovesta minnekään.

Mutta kyllä tästä vielä noustaa.
Kysymys kuuluu: Onko Teillä ollut samankaltaista ongelmaa.
Ei jaksa, ei halua, ei kiinnosta, mutta siltikin pitäisi suorittaa. *huoh*
Kun et suorita niin saat siitä huonon omantunnon ja oravanpyörä on valmis.

Tina

Joulu on minun puolestani OHI

<<3 Ihanaa <3

Ei saisi olla ilkeä, mutta kyllä nyt minulle riittää tämä joulu. Ja harmittaa vietävästi lasteni puolesta, mutta onneksi jouluja tulee lisää (ainankin niin haluan uskoa). Tyttäreni mukaan ei mikään mennyt huonosti. Hän sanoi että kivaa ollaan kaikki oltu yhdessä, minun mummoni oli meillä yö kylässä ja valvoimme ja söimme aattona klo 2 yöllä. Wau. Ihan innolla odotan vaaka lukemia Joulun jälkeen. Nyt kun olen tehnyt sen jokavuotisen dietti lupaukseni :) heh, naurattaa jo valmiiksi. Mutta nyt se on toisaalta todella helppoa, ei tarvitse miettii kavereiden kanssa menoa kun niitä ei ole. Anteeksi mutta kun jo itseänikin naurattaa koko juttu. Ja onhan niitä tuolla Etelä Suomen suunnalla. Aina voi lähteä viikonloppu retkelle.

Tänään keskustelin lasten kanssa, kun katselin vapaita asuntoja mihin sitä lähtisi? Minä olisin oikeastaan vlmis muuttamaan mihin vain. No lapset eivät tai siis pojat ole ihan varmoja minne haluaisivat ja likka on päättänyt jäädä Jyväskylään. Jännä nähdä minne elämän tuulet vievät? Meillä loppuu vuokrasoppari toukokuun lopulla, sitten nähdään jatkuuko se vai lähdetäänkö me :)
Onko se ensi vuosi parempi vuosi vaikka ajatus koko ajan epäilyttää syvästi. Missä lie olen nämän elämän kortit saanut,vaikkakin monella menee vielä huonommin, valitettavasti. Olen todella onnellinen, miehestäni, lapsistani ja mummostani. Mummoni on 78 vuotias, ihana ja höppänä ja joskus todella rasittava. Saatan sanoa puhelun aikana 8 kertaa, että nyt lopetetaan niin ei vaan juttu jatkuu :) Hän on ollut minun matkassani ensimmäisen avioeroni jälkeen ja apu lasten kanssa on ollut loistava.

Tämän aamun keskustelunaihe oli mummini kanssa hänen tytär = Minun äiti. Ja emme päässeet yhteisymmärrykseen että kumman pitäisi soittaa kummalle jouluna. Minun äidilleni vai äitini minulle?? No tuskin tuossa kai mitään kaavaa on, mutta loppu tulema on että kumpikaan ei soita kummallekkaan. Noh, olen jo siihen tottunut mutta aika paskalta se tuntuu vuodesta toiseen. Toissa jouluna äitini soitti minulle: " Anteeksi väärä numero" ja sitten se jo kännissä katkaisi puhelun. WAU, tiedän ainankin tasan tarkkaan millaista äitiä minusta EI KOSKAAN TULE. Muutama joulu takaperin niin hän oli ostanut lapsille marraskuussa joulukalenterit ja pyysi hakemaan ne. No paikalle kun pääsin niin vastassa oli 2 joulukalenteria. Katsoin äitiäni ja kysyin; että miten jaan nämä kun minulla on 3 lasta?? - Ai niin niitähän olikin kolme, ja siitä se laittoi miehensä hakemaan sen kolmannen kalenterin. Voi luoja, välillä mietin että olisiko mitenkään edes pieni mahdollisuus, että tuo nainen ei olisi äitini. Mutta kun meitä kahta katsoo niin 99% todennäköisyydellä se on sitä. Mä en vain ymmärrä sitä ja piste. Joskus joku on letkauttanut että äitiään ei voi vihata.... Ei vai???

Näiden asioiden varjostaman haluaisinkin antaa omille lapsilleni aina hyvän ja oikean joulun ja rakkaat muistot. Tänä vuonna se oli jotenkin vaikeaa. Kuolemat ja suru varjostivat, mutta siihen pystyttiiin vaikeuksien kautta ja nyt nuo rakkaat ovat tyytyväisä. Huomenna anopille syömään ja sit pitäisi pikku hiljaa siistiä ruokavaliota :)

Kuka lähtee minun kanssa pudottaa vuodenvaihteen jälkeen painoa?

Tina

Tappio voitoksi vai voitto tappioksi?

Tässä kaiken keskellä minä opiskelen itseäni ja ympäristöäni. Ja se tässä varmain se karmaisevin osuus on, kun näkee. Olen nämä vuodet ollut niin loppu, en ole nähnyt, olen luottanut ja uskonut. Ja NYT, minä näen. Välillä minusta tuntuu, että kun puhun minua kuunnellaan (mutta ei kuunnella). Hetken päästä kuulen ne oivallukset saman henkilön suulla ja se kertoo kuinka hänen toinen ystävänsä keksi sen. Wau!!! Se antaa itselle semmoisen oikean arvostuksen tunteen. Nyt haluaisin puhua, mutta minun asia ylitetään, kuka jaksaa kuunnella kun toinen puhuu ja itkee. Anteeksi nyt vain, olinkin vain ihminen. Ja paskat en minä sitä enään anteeksi pyydä, niin olisin tehnyt ennen. Pyytänyt anteeksi minun pahaa oloani. Siksi vain, että muille ei tule pahaolo. 

 Ja joo en tuntenut häntä kauan, vuosia siis kuin monet, mutta minäkin suren. Ei sillä ole merkitystä kauan, vaan sillä kuinka syvällä se ihminen on sinussa. Se sattuu, se että ennen meitä oli monia ja kun yksi poistui, poistuin minä sen mukana. Ja yht äkkiä huomaankin että en kuulunutkaan sinne minne luulin.  No minäpä kuule hyväksyn senkin. Onpahan tässä ollut viime aikoina hyväksymistä. Minä olen tähän syksyyn menettänyt niin paljon ihmisiä, eri syistä mutta menettänyt. Tahti on niin kova, että en yhdestä kerkiä tehdä suru työtä kun jo seuraavassa pitäisi olla. Vai onko psykoterapiassa tapahtuva kasvu niin kovaa. Minä olen kasvanut tässä viimeisen puolenvuoden aikana varmaan enemmän, kuin jotkut koko elämänsä aikana. Ne asiat oista olen itseeni syyttänyt, eivät olleetkaan välttämättä minusta kiinni. Mutta ne syyllistämiset, ne olen ottanut vastaan. Ihmetellä täytyy nyt kun näen sivusta mitä 36 vuotta pitää sisällään: Kuinka helvetissä mä olen selvinnyt kaikesta tästä paskasta?????

Ihmisen pitää tehdä surutyö poistui se ystävä sitten taivaaseen tai muualle elämän tuuliin. Tällä hetkellä en voi edes luottaa kehenkään (paitsi mieheeni, onneksi). Minä olen koko ikäni ollut keskellä ihmisiä ja nyt, ei ketään ei missään ja suurimman osan jätin itse pois kyydistä.  En valita, sillä silloin kuin heillä meni huonosti minua pyydettiin kylään, liikenteeseen jne. Mutta kas kummaa elämän

kun palasi raiteilleen niin minä jäin taas sivummalle. Huoh, en tarvitse en kaipaa. Pitäkää tunkkinne. Joskus säälin tuota miestä, mihin helvetin kelkkaan lähti. Onkokohtalon ivaa, että tuo mies on aina ollut yksinäinen sielu ja nyt se seisoo tuossa rinnalla. Katsoo kaaosmaattisia ihmisshteitani, heilutllen päätään ja todeten: Nyt ymmärrän miksi olen aina viihtynyt yksin. Ja joo tiedän senkin, kuinka helppoa se olisi olla erakko, mutta minä olen aina ollut ihmisten keskellä  ja jopa erehtynyt luulemaan että ne halusi minut sinne (LUE= itseironiaa parhaimmillaan). Mutta siis pointti että sosiaalisen ihmisen on kovinkin vaikea jäädä tänne kotiin vaikkakin tuo ihana mies on täällä. Samoin nuo mukuloista parhaimmat, mutta riittääkö ne? Minulle? Minun sosiaaliseksi elämäksi? EI. Ja varsinkin, kun syksy on ollut terapian kautta rankka ja suuria töitä olen tehnyt, niin olen tämänkin ajan ollut kotona. Olen niin paljon ollut kotona, että parin viime viikon aikana kun pääsin taas liikenteeseen 

( Kiitos Vilmalle siitä ) niin tuntui, että taas elän. Sain kontaktin johonkin ihmiseen ja uskalsin luottaa. Mutta sitten menit ja poistuit taivaaseen. Luoja, melkein voisin väittää olevani vihainen sinulle. <3 Vaan en ole, kiitän nöyrästi näistä viikoista. Samoin kuin joka viikkoisesta sählystä. Sait Mammaan liikkeelle. 

Jutellessani lapsuuden ystävän kanssa puhelimessa, tuli asia esiin. Ja lauseet kohta eteesi ja elämääsi tulee uusia ihmisiä. Mutta en tiedä haluanko, mitä minä niillä teen? Kauhean työläältä kuulostaa uusi ihmissuhde. Paskat, joulu ohi ja minä alan keskittyö vain ja ainoastaan itseeni ja omaan elämääni. Tehköön muut mitä parhaaksi näkevät. 

Tänään facebookin ihmeellisessä maailmassa tuli vastaani seuraava teksti: 

" Yritämme olla niin valtavan kilttejä, ettei meitä sanottaisi itserakkaiksi. Mistä itsensä rakastamisen ja itserakkauden sitten erottaa?

ITSERAKAS IHMINEN

Itserakas ihminen käyttää muita ihmisiä saadakseen tarpeensa tyydytetyiksi. Tämän hän tekee erilaisin keinoin: pyytämällä, ruinaamalla, uhkaillen, komentaen, vihjailemalla, kerjäämällä sääliä ja heittäytymällä avuttomaksi ja kykenemättömäksi tai kiireelliseksi sekä mielistelemällä - ELI eri tavoin manipuloimalla muita.

ITSEÄÄN RAKASTAVA IHMINEN

Itseään rakastava ihminen huolehtii tarpeistaan ja toiveistaan itse eikä odota muiden huolehtivan niistä puolestaan.

Jos siis olet aiemmin antautunut täyttämään muiden tarpeet ja ryhdyt sitten rakastamaan itseäsi ja jätät jokaisen huolehtimaan omista vastuistaan, seuraa kahdenlaisia reaktioita:

A Ne, jotka välittävät aidosti sinusta sanovat: Hienoa, että olet vihdoinkin alkanut välittämään/huolehtimaan itsestäsi paremmin ja olet antanut aikaa itsellesi!

B Itsekkäät ihmiset, jotka ovat käyttäneet sinua hyväkseen ja pitäneet sekä sinua että palveluksiasi itsestäänselvyytenä, suuttuvat ja melko varmasti ryhtyvät moittimaan sinua itserakkaaksi. Tästä tiedät, että he vain huutavat ulos omaa itsekkyyttään! "

     Sanoisin että tuo pistää miettimään. 

Näihin mietteisiin tällä kertaa ja näin joulun kynnyksellä. Melkein voisin lisätä tähän sen oman pikku joka vuotisen kliseeni: Ensi vuoden täytyy olla parempi!! 

Hah, kiitos sain sanottua asiani, melkein siis melkein pyysin jo vuodatustani anteeksi. 

Tina 

Kun sydämeen syvälle sattuu

Luin perjantain postausta. Juu sunnuntaina teen uuden viikko suunnitelman ja sählyyn keskiviikkona ja ja ja... Aina tekosyitä, niin kuin myös tänään. Mutta tällä kertaa syystä.

Viikonloppua:

Tässä ollaan lähdössä <3

Olimme viikonloppuna mieheni pikku jouluissa, kävimme siellä syömässä. No tämän jälkeen olimme sopineet ystävä pariskunnan kanssa että ne tulevat sinne samalle hotellille. Meillä oli hervoton ilta, skumppaa, shottia, naisten juttuja, naurua jne. Kaikkea mitä ystävien kanssa pitäisikin olla. Istuimme aamu 7 asti, pari tuntia unta ja taas istuimme höpöttämässä. Mutta siirtyen ystäviemme asunnolle.

Siellä olimme päivä kolmeen, saunoimme jne. Harvoin mieheni on mukana, mutta nyt oli. Onneksi oli. Ja sitten kun tuo pariskunta oli lähdössä lauantain bileisiin ( oli heidän ystävän 30v. bileet ), silloin me lähdimme omaan kotiin.

Jos silloin olisin tiennyt, että halaan heitä viimeistä kertaa. Katson silmiin viimeistä kertaa. Nauran heidän kanssa viimeistä kertaa niin en mitään olisi muuttanut. Se ilta on tällä hetkellä se mikä kannattelee, antaa voimaa kestää tulevaa, muistot vierivät päässäni, näen heidän kasvonsa. Mutta miksi nuoren ihmisen pitää kuolla? En ymmärrä, en halua ymmärtää. Tällä ei voi olla mitään tarkoitusta, eli kaikella on tarkoitus sanonta ei pidä paikkaansa.

Joo en tällä viikolla ole liikkunut. Olen itkenyt, sit olen itkenyt ja taisin muuten vielä kerran itkeä. Syönyt karkkia, nukkunut, itkenyt,syönyt karkkia jne......
Olo on tyhjä. Voiko sen muuten sanoa? Lehdet ovat heitä täynnä, facebookissa ei ole kuin heidän kuvia joka paikassa he muistuttavat, vaikka ei heitä voi oikeasti edes unohtaa.

Vilma, elämää pursuava ilo pilleri. Joka oli paras sähly kaveri ikinä. Jos pelasimme samalla puolella peli sujui ja jos pelasimme vastakkain, niin muut väistyköön alta. Kilpailuvietti vei voiton. Tänään emme pelanneet sählyä niin kuin yleensä keskiviikkoisin vaan sytytimme kaikki pelaajat kotonamme kynttilät pelin ajaksi. Sähyn jälkeen usein istuimme parkki paikalla autossa höpötellen (koska hain ja vein Vilman aina sählymatkalla) silloin kun kyytiin tuli Sanna myös niin höpö hetket jäivät vähemmälle. Mutta joskus Sannakin oli höpö höpö tuulella :)

Tällaisena muistan Vilman: Sangriaa ja Vaahtokarkkeja. Rallyparty elokuulta :)

Koin karvaan pettymyksen eräässä pitkässä ystävyys suhteessa tässä muutamia viikkoja sitten. Ja se oli paras ystäväni ihminen johon minä luotin. Ja tämän jälkeen on ollut todella vaikea luottaa kehenkään. Nyt pikku hiljaa, se näytti että voisi luottaa jopa ns. "uusiin" ihmisiin (luetaan 1-2v. elämässä olleen) . Ja hei pystyinkin koska hän vei salaisuuteni hautaan, mutta en todellakaan sitä toivonut. 

Sitten pariskunnan toinen osapuoli, Ari. Ihan samanlainen "onnenkantamoinen" kuin minäkin. Ei tarvinnut kuin suu avata ja tuntui, että me olisimme tunteneet aina. Harvoin siis todella harvoin minun vastaani tulee tuollaista, sillä tämä oli kerta ensimmäinen. Sanoin tänään terapiassa että toista ei tule, mutta terapeuttini yritti lohduttaa jos yksi on/oli niin miksi ei olisi toista??

Näillä me mentiin Arin kanssa nyt perjantaina :)

Nyt olen kuin kilpikonna joka taas lensi selälleen. Kuka minut kääntää ympäri vai vetäytyisinkö takaisin vain kuoreeni ja jäisin makoilemaan selälleen. Odottamaan jotain?
Nyt tässä ikävässä se tuntuu hyvältä ajatukselta. Jään siis odottamaan mitä tulevaisuudella on annettavaa?

Mutta siihen asti, itken hiljaa ja muistelen ystäviä. Kuinka tässä kävi näin?
Meillä tytöillä piti olla nyt tulevana perjantaina minun luona pikku-joulut. Palju, sauna, ruoka ja pitkästä aikaa kaikki koolla. Mutta näin ei nyt kuitenkaan ole :(

Rakkaalle Vilmalle ja Arille, Levätkää rauhassa Love U <3

Tina