No johan pomppas :)

Hei, hei ja jou. Eli nyt olisi niin paljon postattavaa, mutta, mutta... en saa enkä kerkee kaikkea laittamaan. Joten yritän joka päivälle saada nyt laitettua postausta niin ei ruuhkaudu: siis mun pää :)

Tässä välissä on ollut todella vaikeaa aikaa sillä tuli tuo lääkkeen vaihto. Ensimmäinen ongelma oli tuo lääkkeeni alaslasku. Se oli kaaosmaattista ja pelottavaa. Mutta hei, se on todella kannattanut- yksi lääke alas ja uudella lääkkeellä ollaan nyt liikenteessä.
Uusi ystäväni on nimeltään Voxtra ja tulen toimeen tuon kanssa. Minun ystäväni suositteli sitä luettuaan blogiani ja karambaa, kiitos blogin nyt on hyvä fiilis. Ja jos tää kunnolla vaikuttaa vasta pitemmän ajan päästä niin voi luoja. Toivottavasti ajan jakso menee näin hyvään suuntaa.

Pitkästä aikaa minä tunnen tunteita, nauran ja itken. Ja kun nauran niin nauran huolella. Niin että vatsalihakset huutaa hoosiannaa. Nyt tuntuu että elämä on elämisen arvoista. Ja kuinka ollakkaan vaikka olen elänyt koko ajan ja todellakin luullut että kaikki on ok. Niin mitäpä vielä? Olen todella elännyt jossain ihan muussa maailmassa jossa ei ole tunteite ei mitään, mutta ei myöskään masennusta. Oliko se sen arvoista, EI.

Lääkärin mukaan kun vuosi sitten kirjoitti reseptin niin paino oli 66kiloa ja nyt se 84 kiloa.... Totesi että haitat ovat suuremmat kuin hyödyt?! Aijaa, olen mökkiytynyt läskieni kanssa ja nyt aloittaessani taas painon pudotusta olen tilanteessa: Olen niin läski, että en kehtaa liikkua. On tosi noloa olla siellä ryhmä liikunta tunneilla on siis niin noloa että haluan sieltä pois. Minusta tuntuu, että kaikki tuijottavat että, miksi tuo lihapulla täällä on. Ja joo nyt jos jpoku ajattelee että ei ne niin tee, mutta tämä onkin vain minun tuntemus ja ongelma on minun korvien välissä. Mutta hei mie selätän tämän. Uskokaa pois :)

Kirjoitan taas paremmalla ajalla lisaa. Nyt opiskelu kutsuu.

Tina

Kuka rikastuu? Lääke firma vai mieleni mun?

Taas kerran ajatukset rynnivät päässäni? Tarkoittanee että olen edelleen hengissä? Eikö?

Joten jos jotain on tehtävä niin tosiaankin pitänee katsoa peiliin :) ja keskityttävä siellä näkyvään henkilöön kaikkine kaameuksineen. Eniten kai harmittaa että sain vihdoinkin jonkinlaisen sosiaalisen elämän hetkeksi ja nyt olen valmis jäämmään omaan kuoreeni kotia. Ei kai taas?? Miksi?

Esimerkiksi ensi perjantaina minun piti mennä lapsuuden ystävien kanssa risteilylle, sille samalle jolla olimme viime vuonna ja…. Mutta ei, peruin oman lähtöni, koska tiedän sen tunteen kun on aika lähteä ravintolaan ja vaatteet pursuavat päältä. Itsesääli ja paha mieli valtaa pääni. Vaikka juuri ostinkin isompia mutta ne alkavat olla jo liian pieniä. Arghhh, kuinka kauan voi syödä että se loppuu tuo kasvaminen. No niin tai näin en lähde itseäni sille matkalle nolaamaan. Se on varma ja  olenkin huomannut että minä, joka ennen olen ollut aina joka paikassa ekana… olen ruvennut perumaan menojani. Eikä edes se maksettu 70 euron tiketti (huom! olisikuulunut seisova pöytä, hahahahaaa)  saanut minua innostumaan tuosta risteilystä. Mun sisus alkaa olla repivä. 

Viime viikolla kun todella aloin katsoa syömisiäni ja intouduin kaikesta uudelleen oli loppu tulos viikon päästä melkein +2.0 kiloa ja ps. Minä tosiaankin tiedän mitä ei pidä syödä ja mitä syödä. Joten vittu olkoon jotta ei tule 5 kiloa lisää.

Miksi ihmisille määrätään tälläisia lääkkeitä? Turpoan, turpoan ja turpoan, liekö jossain kohtaa räjähdän? Nyt olemme kahlanneet kaiken maailman blogit, keskustelupalstat ja artikkelit läpi. Ja loppu tulema: Mun tän hetken lääkitys on aivan jäätävä.

Aluksi en tajunnut sitä kun multa unohtui illalla ottaa lääke niin seuraavana päivänä oli koko päivän et päässä pyöri ja oli kuin oksennus tulisi. Sitten opin jo yhdistämään sen unohtuneisiin lääkkeisiin, mutta vasta nyt tajuan sen olevan osa vieroitusoireita. Miksi en sitä silloin ymmärtänyt? Varmaankin matala mieli oli silloin kukkulani kuningas.  Hormooni toimintani on mennyt sekaisin, välivuodot ovat saaneet uuden merkityksen. Ne on joka viikkoisia ja samoin tämä on taas sivu oire. Mutta syy miksi syön niitä on se että jaksan herätä aamuisin. Eli olenko tehnyt itse itsestäni lääkeriippuvaisen vain siksi että lääkärit tunkevat masennukseen aina reseptin käteen. Olisiko minun pitänyt mieli matalana ollessa, kieltäytyä lääkityksestä ja olla ottamatta "apua" vastaan? Ja onko tuo resepti oikeasti apu?

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Voisiko joku viisaampi sen sanoa? Uusimpia artikkeleita lukiessaan niin huomaan uuden väittämän. KOKO MASENNUSTA EI OLE OLEMASSA? Mihinkään ei tarvitse lääkettä. Lääkefirmojen ylläpitoa koko homma ja kai lekuritkin saavat siivunsa.
 Joo, hyvä idea olla ilman lääkkeitä mutta…. minun lääkkeissäni on niin jäätävät vieroitusoireet niin uskallanko sitä alaslaskua ja kestänkö sen? Torstaina otan asian esille ja marssin lääkärini luo. Vuosi ja 3 kuukautta: 22 kiloa. Tämä ei ole normaalia. Onneksi en juo alkoholia paljon. Olisin varmaan jo 100 kiloinen :/

Teemu otti tänään vertauskuvana äidin joka on menettänyt lapsen. Ja jos äiti on vielä surullinen parin viikon jälkeen lapsen kuolemasta niin määrätään jo lääkkeet. Tuo on varmaankin totta, mutta jos itse oman pojan kuoleman jälkeen olisin saanut edes keskustelu apua niin tuskin olisin tässä jamassa. Ja juu tuo esimerkki äiti oli ehkä liian karrikoitu tapaus, mutta ymmärrätte varmaankin tarkoitusperän. Jos ihminen tuntee pahaa oloa niin se pitää peittää lääkeaineella, mutta ei se nyt ihan näinkään ole.

Näillä fiilareilla tänään, eli uutta nousua odotellen <3

Ja kyllä mä mun lasten kanssa naurankin välillä. 

Tina

Ajatuksia

Heissan lukijoilleni, siis teille jotka vielä olette lukijoitani. On ollut kaikkea tässä välimaastossa ja nyt palasin kirjoittamaan blogia. En laihduttamaan, en yrittämään vaan kirjoittamaan. Tässä välissä olen kokeillut yhtä sun toista vaan ja ei…. ei se vain onnistu ja paino se senkuin nousee. No sillä mennään. Teemu kylläkin tänään rupesi selvittämään keskustelupalstoilta tuota minun lääkitystäni. Ja joo, voipi  olla että olisiko se sittenkin se vika siellä?? No tiedä häntä? Joten taidan maanantaina varata ajan lääkäriin. Psykoterapeuttini taas yrittää jarruttaa ajatustani diettiin. Koska se veisi minulta liikaa kapasiteettiä ja minulla on projektina tällä hetkellä tuon oman elämän läpikäyminen ja voin kertoa, se on ollut todella rankkaa.

Mitä minä odotan tältä terapeutti ajalta? En tiedä, en uskalla toivoa, en osaa sanoa. En tosiaankaan tiedä. Yhden asian olen jo huomannut. Rupean sanomaan EI. Osaan jo sanoa ei ja se on uutta se. Jos joku pyytää minulta jotain niin useimmiten suostun. Mutta yllätys, yllätys, en välttämättä enään. Osaan ottaa nyt takapakkia. Ja kaiken kukkuraksi; Se tekee hyvää. En enään olekkaan itsestään selvyys joka toteuttaa kaiken ja ottaa hommia vastaan vaikka vuorokaudessa ei tunnit riitä.

Olen ollut entisessä elämässäni kampaaja. Ja joskus joku pyytää apua hiusten kanssa. Useimmiten se pitää toteuttaa samana päivänä. Ja yritän aina sen siten järjestää vaikka otan omasta ajasta pois. Jotta "ystäväni" olisi tyytyväinen. Mutta jos minä en kerkiä niin kuitenkin se 100 euroa löytyy, kuin löytyykin takataskusta ja sitten voikin mennä kampaajalle? Näin jälkikäteen se tuntuu siltä että mennään tuonne ku sieltä saa… ai no se ei nyt pystynyt, no mä ostan sen sit tuolta. Hmmmm…. Vertauskuva, kuinka ihmistä voi käyttää hyväksi.

Viime aikoina olen paljon puntaroinut ihmissuhteitani. Ja alan taas olla korviani myöten täynnä, paskanjauhamista, pätemistä, hyväksikäyttöä, pettämistä… Mitä ihmettä näillä ihmisillä tehdään??? Minusta tuntuu että suurin osa ihmissuhteista jotka ovat nyt minua lähellä: Ne syövät enemmän energiaani kuin tuovat. Sydämmeni itkee verta ja mieli alkaa madaltua. Olkoon, miksi ihmeessä minä pyristelisin näitä kaikkea vastaan. En, Vaan minä alan järjestämään ihmissuhteeni uusiksi. Ne jäävät elämääni joita oikeasti ymmärrän ja jotka todella kuuntelevat.  Eivät vain ole kuuntelevinaan.

No joo näillä mietteillä tänään. Nyt tuntuu että tuota tekstiä tulisi enemmän kuin tarpeeksi joten parempi jossain kohtaa lopettaa ja se on nyt.

Tina

Mukavaa viikonlopun jatkoa.