Hei rakkaat lukijat. Olen koko päivän pohtinut saamiani vastauksia edelliseen postaukseen ja sitä myöten myös kysymyksiin. Jäin pohtimaan että olenko oikeasti ylimielisen oloinen? Ja olenko sitä? Mielestäni en. Mutta kaikki lähimmäiset peilaavat parhaiten ja he varmaan osaisi sanoa mitä mitä olen. Ja sen myönnän, että jos joku satuttaa minua tai läheisiäni niin saatan olla perin vittumainenkin. (anteeksi suoraa tekstiä). Muuten olen naurava ja huumoria repivä yksilö. Elän hetkessä, sen elämä on minulle opettanut.
Mitä teen tällä hetkellä työkseni? Ekaa kertaa elämässäni; en mitään. (aloitin työnteon jo 13 vuotiaana) Miksi? Olen ollut työnarkomaani aina, kunnes sairastuin( olisi pitänyt arvata että jossain se raja kulkee), jonka jälkeen hankin osa-aika töitä.... Menekinedistäjänä. Rakastin sitäkin hommaa.. Mutta yritys jossa työskentelin.. Noh... irtisanouduin koska olimme hyvinkin erimieltä asioista ja kuinka niitä pitäisi hoitaa. Minusta kaikkien ihmiseten pitäisi olla saman arvoisia.
Millainen olen äitinä? Tämä onkin sitten todella vaikea kysymys. Ja koska olen ollut tähän asti Teille rehellinen niin olen sitä tälläkin kertaa. Valitettavasti liian monta vuotta äitiydestäni on vienyt, työ. Olen aina uponnut siihen ja sillä tavalla olen aina paennut asioita. Paitsi nyt, kun pakotin itseni pysähtymään. Miksi? Siksi, että on liian paljon elämässäni ollut asioita joita vain en yksinkertaisesti ole käsitellyt. Yksi syy, koska olen aina suojellut lapsiani siltä todellisuudelta ja siltä, että en itse romahtaisi vaan jaksaisin olla läsnä siinä hetkessä. Mitä sellaisia asioita elämässäni on ollut?
Olin 21 -vuotias kun rakas esikoiseni syntyi, elämä hymyili jopa koliikin rinnalla. Olin aina yksin tytön kanssa, isä teki kahta työtä. Tyttäreni ollessa 6kk, aloin odottaa seuraavaa lastani. Raskausvíikoilla 38+2, menin sairaalanan kun viikon olin valittanut että kaikki ei ole hyvin. Vastaus oli, että mitään ei ollut tehtävissä. Synnytin siis 14.10.2000 Kuolleen poikani. Tämän jälkeen huhtikuussa kuoli vaarini joka oli käytännössä katsoen kasvattanut minut ja 5.10.2001 syntyi keskimmäinen lapseni, joka tänä päivänä piristää läsnäolollaan ja "pikku" lisänä, omalla AD/HD:lla ( siis aivan diagnosoituna ). Mutta hän on Persoona, isolla P:llä. Seuraavat vuodet ovatkin sumua.... Oli naimiin menoa ja sain tietää mieheni pitkäaikaisesta naisystävästä josta seurasi avioero.
Aikaa eteenpäin, löysin miehen, joka oli mukava ja kohtelias, otti minut huomioon ja piti kuin kukkaa kämmenellä. Muutimme Helsingistä Jyväskylään sain aloittaa elämäni ns. alusta. Olimme vajaan vuoden yhdessä ja rupesin odottamaan poikaamme joka syntyi 21.06.2006 Hän oli vuoden vanha ostimme talon johon muutti mummonikin. Tuntui, että vihdoin olin saanut sen mitä kaipasin. Menimme naimisiin. Ja se olikin sitten siinä. 3 viikkoa häiden jälkeen hän pahoinpiteli minut. Elämäni oli taas pirstaleina ja taas kerran pakenin minnekäs muualle kuin töihin. Siitä opiskelemaan yksityiseen kouluun ja perustin oman kampaamon. Olihan sekin muutos kun oli edelliset 7 vuotta ollut myyntineuvottilijana Kiinteistönvälityspuolella. Yritin tehdä lähtöä avioliitosta, kunnes 3 vuoden jälkeen kasasin itseni ja lähdin. Ja siitä alkoikin pitkä helvetti. Nyt tosiaankin tiedän mikä on Narsisti.
Yritin saada lapset pysymään kasassa, tyttäreni sairastui paniikkikohtauksiin ja sulkeutui kotiin. Matka oli pitkä. Siinä samassa tutustuin nykyiseen miesystävääni joka Onneksi jaksoi tukea tuon helvetin ja myrskyn läpi.
Eli siis nyt ollaan Nykyhetkessä: Millainen olen äitinä? Lastaan suojeleva, (ärsyttävänkin) tiukka, kannustava ja kaikin puolin yritän antaa sen minkä pystyn. Ja se meidän laatu kesämme on tämä kesä. Meillä on oikeasti aikaa toisillemme. Välillä me tanssitaan kotona kaikki, taas toisella hetkellä saatamme kinastella. Uhmaa esiintyy ja samoin murrosikää, mutta yritän niitä ymmärtää ( vaikka aina ei jaksaisikaan). Mutta lopun viimein en todellakaan osaisi olla tätä parempi äiti ja todella toivon sen riittävän.
Siinä oli tälle päivälle pala minun elämää.... Ne suurimmat käännekohdat jotka ovat tehneet minusta sen mitä olen.
Tina
Mitä teen tällä hetkellä työkseni? Ekaa kertaa elämässäni; en mitään. (aloitin työnteon jo 13 vuotiaana) Miksi? Olen ollut työnarkomaani aina, kunnes sairastuin( olisi pitänyt arvata että jossain se raja kulkee), jonka jälkeen hankin osa-aika töitä.... Menekinedistäjänä. Rakastin sitäkin hommaa.. Mutta yritys jossa työskentelin.. Noh... irtisanouduin koska olimme hyvinkin erimieltä asioista ja kuinka niitä pitäisi hoitaa. Minusta kaikkien ihmiseten pitäisi olla saman arvoisia.
Millainen olen äitinä? Tämä onkin sitten todella vaikea kysymys. Ja koska olen ollut tähän asti Teille rehellinen niin olen sitä tälläkin kertaa. Valitettavasti liian monta vuotta äitiydestäni on vienyt, työ. Olen aina uponnut siihen ja sillä tavalla olen aina paennut asioita. Paitsi nyt, kun pakotin itseni pysähtymään. Miksi? Siksi, että on liian paljon elämässäni ollut asioita joita vain en yksinkertaisesti ole käsitellyt. Yksi syy, koska olen aina suojellut lapsiani siltä todellisuudelta ja siltä, että en itse romahtaisi vaan jaksaisin olla läsnä siinä hetkessä. Mitä sellaisia asioita elämässäni on ollut?
Olin 21 -vuotias kun rakas esikoiseni syntyi, elämä hymyili jopa koliikin rinnalla. Olin aina yksin tytön kanssa, isä teki kahta työtä. Tyttäreni ollessa 6kk, aloin odottaa seuraavaa lastani. Raskausvíikoilla 38+2, menin sairaalanan kun viikon olin valittanut että kaikki ei ole hyvin. Vastaus oli, että mitään ei ollut tehtävissä. Synnytin siis 14.10.2000 Kuolleen poikani. Tämän jälkeen huhtikuussa kuoli vaarini joka oli käytännössä katsoen kasvattanut minut ja 5.10.2001 syntyi keskimmäinen lapseni, joka tänä päivänä piristää läsnäolollaan ja "pikku" lisänä, omalla AD/HD:lla ( siis aivan diagnosoituna ). Mutta hän on Persoona, isolla P:llä. Seuraavat vuodet ovatkin sumua.... Oli naimiin menoa ja sain tietää mieheni pitkäaikaisesta naisystävästä josta seurasi avioero.
Aikaa eteenpäin, löysin miehen, joka oli mukava ja kohtelias, otti minut huomioon ja piti kuin kukkaa kämmenellä. Muutimme Helsingistä Jyväskylään sain aloittaa elämäni ns. alusta. Olimme vajaan vuoden yhdessä ja rupesin odottamaan poikaamme joka syntyi 21.06.2006 Hän oli vuoden vanha ostimme talon johon muutti mummonikin. Tuntui, että vihdoin olin saanut sen mitä kaipasin. Menimme naimisiin. Ja se olikin sitten siinä. 3 viikkoa häiden jälkeen hän pahoinpiteli minut. Elämäni oli taas pirstaleina ja taas kerran pakenin minnekäs muualle kuin töihin. Siitä opiskelemaan yksityiseen kouluun ja perustin oman kampaamon. Olihan sekin muutos kun oli edelliset 7 vuotta ollut myyntineuvottilijana Kiinteistönvälityspuolella. Yritin tehdä lähtöä avioliitosta, kunnes 3 vuoden jälkeen kasasin itseni ja lähdin. Ja siitä alkoikin pitkä helvetti. Nyt tosiaankin tiedän mikä on Narsisti.
Yritin saada lapset pysymään kasassa, tyttäreni sairastui paniikkikohtauksiin ja sulkeutui kotiin. Matka oli pitkä. Siinä samassa tutustuin nykyiseen miesystävääni joka Onneksi jaksoi tukea tuon helvetin ja myrskyn läpi.
Eli siis nyt ollaan Nykyhetkessä: Millainen olen äitinä? Lastaan suojeleva, (ärsyttävänkin) tiukka, kannustava ja kaikin puolin yritän antaa sen minkä pystyn. Ja se meidän laatu kesämme on tämä kesä. Meillä on oikeasti aikaa toisillemme. Välillä me tanssitaan kotona kaikki, taas toisella hetkellä saatamme kinastella. Uhmaa esiintyy ja samoin murrosikää, mutta yritän niitä ymmärtää ( vaikka aina ei jaksaisikaan). Mutta lopun viimein en todellakaan osaisi olla tätä parempi äiti ja todella toivon sen riittävän.
Siinä oli tälle päivälle pala minun elämää.... Ne suurimmat käännekohdat jotka ovat tehneet minusta sen mitä olen.
Tina
ei kyllä tosiaan ole koskaan tullut sinusta mieleen sana ylimielinen...päinvastoin ja päällimmäisenä sinusta jää mieleen aina nauru jota riittää :) (netti-pt)
VastaaPoistaMä yhdyn edelliseen. En yhdistäisi sua ylimielisyyteen, en sitten millään tavalla :) Rankkoja juttuja oot kokenut, jotka on varmasti opettanut sua :)
VastaaPoista