päiväkirja

torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu on minun puolestani OHI

<<3 Ihanaa <3

Ei saisi olla ilkeä, mutta kyllä nyt minulle riittää tämä joulu. Ja harmittaa vietävästi lasteni puolesta, mutta onneksi jouluja tulee lisää (ainankin niin haluan uskoa). Tyttäreni mukaan ei mikään mennyt huonosti. Hän sanoi että kivaa ollaan kaikki oltu yhdessä, minun mummoni oli meillä yö kylässä ja valvoimme ja söimme aattona klo 2 yöllä. Wau. Ihan innolla odotan vaaka lukemia Joulun jälkeen. Nyt kun olen tehnyt sen jokavuotisen dietti lupaukseni :) heh, naurattaa jo valmiiksi. Mutta nyt se on toisaalta todella helppoa, ei tarvitse miettii kavereiden kanssa menoa kun niitä ei ole. Anteeksi mutta kun jo itseänikin naurattaa koko juttu. Ja onhan niitä tuolla Etelä Suomen suunnalla. Aina voi lähteä viikonloppu retkelle.

Tänään keskustelin lasten kanssa, kun katselin vapaita asuntoja mihin sitä lähtisi? Minä olisin oikeastaan vlmis muuttamaan mihin vain. No lapset eivät tai siis pojat ole ihan varmoja minne haluaisivat ja likka on päättänyt jäädä Jyväskylään. Jännä nähdä minne elämän tuulet vievät? Meillä loppuu vuokrasoppari toukokuun lopulla, sitten nähdään jatkuuko se vai lähdetäänkö me :)
Onko se ensi vuosi parempi vuosi vaikka ajatus koko ajan epäilyttää syvästi. Missä lie olen nämän elämän kortit saanut,vaikkakin monella menee vielä huonommin, valitettavasti. Olen todella onnellinen, miehestäni, lapsistani ja mummostani. Mummoni on 78 vuotias, ihana ja höppänä ja joskus todella rasittava. Saatan sanoa puhelun aikana 8 kertaa, että nyt lopetetaan niin ei vaan juttu jatkuu :) Hän on ollut minun matkassani ensimmäisen avioeroni jälkeen ja apu lasten kanssa on ollut loistava.


Tämän aamun keskustelunaihe oli mummini kanssa hänen tytär = Minun äiti. Ja emme päässeet yhteisymmärrykseen että kumman pitäisi soittaa kummalle jouluna. Minun äidilleni vai äitini minulle?? No tuskin tuossa kai mitään kaavaa on, mutta loppu tulema on että kumpikaan ei soita kummallekkaan. Noh, olen jo siihen tottunut mutta aika paskalta se tuntuu vuodesta toiseen. Toissa jouluna äitini soitti minulle: " Anteeksi väärä numero" ja sitten se jo kännissä katkaisi puhelun. WAU, tiedän ainankin tasan tarkkaan millaista äitiä minusta EI KOSKAAN TULE. Muutama joulu takaperin niin hän oli ostanut lapsille marraskuussa joulukalenterit ja pyysi hakemaan ne. No paikalle kun pääsin niin vastassa oli 2 joulukalenteria. Katsoin äitiäni ja kysyin; että miten jaan nämä kun minulla on 3 lasta?? - Ai niin niitähän olikin kolme, ja siitä se laittoi miehensä hakemaan sen kolmannen kalenterin. Voi luoja, välillä mietin että olisiko mitenkään edes pieni mahdollisuus, että tuo nainen ei olisi äitini. Mutta kun meitä kahta katsoo niin 99% todennäköisyydellä se on sitä. Mä en vain ymmärrä sitä ja piste. Joskus joku on letkauttanut että äitiään ei voi vihata.... Ei vai???

Näiden asioiden varjostaman haluaisinkin antaa omille lapsilleni aina hyvän ja oikean joulun ja rakkaat muistot. Tänä vuonna se oli jotenkin vaikeaa. Kuolemat ja suru varjostivat, mutta siihen pystyttiiin vaikeuksien kautta ja nyt nuo rakkaat ovat tyytyväisä. Huomenna anopille syömään ja sit pitäisi pikku hiljaa siistiä ruokavaliota :)

Kuka lähtee minun kanssa pudottaa vuodenvaihteen jälkeen painoa?

Tina



maanantai 22. joulukuuta 2014

Tappio voitoksi vai voitto tappioksi?

Tässä kaiken keskellä minä opiskelen itseäni ja ympäristöäni. Ja se tässä varmain se karmaisevin osuus on, kun näkee. Olen nämä vuodet ollut niin loppu, en ole nähnyt, olen luottanut ja uskonut. Ja NYT, minä näen. Välillä minusta tuntuu, että kun puhun minua kuunnellaan (mutta ei kuunnella). Hetken päästä kuulen ne oivallukset saman henkilön suulla ja se kertoo kuinka hänen toinen ystävänsä keksi sen. Wau!!! Se antaa itselle semmoisen oikean arvostuksen tunteen. Nyt haluaisin puhua, mutta minun asia ylitetään, kuka jaksaa kuunnella kun toinen puhuu ja itkee. Anteeksi nyt vain, olinkin vain ihminen. Ja paskat en minä sitä enään anteeksi pyydä, niin olisin tehnyt ennen. Pyytänyt anteeksi minun pahaa oloani. Siksi vain, että muille ei tule pahaolo. 

 Ja joo en tuntenut häntä kauan, vuosia siis kuin monet, mutta minäkin suren. Ei sillä ole merkitystä kauan, vaan sillä kuinka syvällä se ihminen on sinussa. Se sattuu, se että ennen meitä oli monia ja kun yksi poistui, poistuin minä sen mukana. Ja yht äkkiä huomaankin että en kuulunutkaan sinne minne luulin.  No minäpä kuule hyväksyn senkin. Onpahan tässä ollut viime aikoina hyväksymistä. Minä olen tähän syksyyn menettänyt niin paljon ihmisiä, eri syistä mutta menettänyt. Tahti on niin kova, että en yhdestä kerkiä tehdä suru työtä kun jo seuraavassa pitäisi olla. Vai onko psykoterapiassa tapahtuva kasvu niin kovaa. Minä olen kasvanut tässä viimeisen puolenvuoden aikana varmaan enemmän, kuin jotkut koko elämänsä aikana. Ne asiat oista olen itseeni syyttänyt, eivät olleetkaan välttämättä minusta kiinni. Mutta ne syyllistämiset, ne olen ottanut vastaan. Ihmetellä täytyy nyt kun näen sivusta mitä 36 vuotta pitää sisällään: Kuinka helvetissä mä olen selvinnyt kaikesta tästä paskasta?????

Ihmisen pitää tehdä surutyö poistui se ystävä sitten taivaaseen tai muualle elämän tuuliin. Tällä hetkellä en voi edes luottaa kehenkään (paitsi mieheeni, onneksi). Minä olen koko ikäni ollut keskellä ihmisiä ja nyt, ei ketään ei missään ja suurimman osan jätin itse pois kyydistä.  En valita, sillä silloin kuin heillä meni huonosti minua pyydettiin kylään, liikenteeseen jne. Mutta kas kummaa elämän
kun palasi raiteilleen niin minä jäin taas sivummalle. Huoh, en tarvitse en kaipaa. Pitäkää tunkkinne. Joskus säälin tuota miestä, mihin helvetin kelkkaan lähti. Onkokohtalon ivaa, että tuo mies on aina ollut yksinäinen sielu ja nyt se seisoo tuossa rinnalla. Katsoo kaaosmaattisia ihmisshteitani, heilutllen päätään ja todeten: Nyt ymmärrän miksi olen aina viihtynyt yksin. Ja joo tiedän senkin, kuinka helppoa se olisi olla erakko, mutta minä olen aina ollut ihmisten keskellä  ja jopa erehtynyt luulemaan että ne halusi minut sinne (LUE= itseironiaa parhaimmillaan). Mutta siis pointti että sosiaalisen ihmisen on kovinkin vaikea jäädä tänne kotiin vaikkakin tuo ihana mies on täällä. Samoin nuo mukuloista parhaimmat, mutta riittääkö ne? Minulle? Minun sosiaaliseksi elämäksi? EI. Ja varsinkin, kun syksy on ollut terapian kautta rankka ja suuria töitä olen tehnyt, niin olen tämänkin ajan ollut kotona. Olen niin paljon ollut kotona, että parin viime viikon aikana kun pääsin taas liikenteeseen 
( Kiitos Vilmalle siitä ) niin tuntui, että taas elän. Sain kontaktin johonkin ihmiseen ja uskalsin luottaa. Mutta sitten menit ja poistuit taivaaseen. Luoja, melkein voisin väittää olevani vihainen sinulle. <3 Vaan en ole, kiitän nöyrästi näistä viikoista. Samoin kuin joka viikkoisesta sählystä. Sait Mammaan liikkeelle. 

Jutellessani lapsuuden ystävän kanssa puhelimessa, tuli asia esiin. Ja lauseet kohta eteesi ja elämääsi tulee uusia ihmisiä. Mutta en tiedä haluanko, mitä minä niillä teen? Kauhean työläältä kuulostaa uusi ihmissuhde. Paskat, joulu ohi ja minä alan keskittyö vain ja ainoastaan itseeni ja omaan elämääni. Tehköön muut mitä parhaaksi näkevät. 

Tänään facebookin ihmeellisessä maailmassa tuli vastaani seuraava teksti: 

" Yritämme olla niin valtavan kilttejä, ettei meitä sanottaisi itserakkaiksi. Mistä itsensä rakastamisen ja itserakkauden sitten erottaa?


ITSERAKAS IHMINEN

Itserakas ihminen käyttää muita ihmisiä saadakseen tarpeensa tyydytetyiksi. Tämän hän tekee erilaisin keinoin: pyytämällä, ruinaamalla, uhkaillen, komentaen, vihjailemalla, kerjäämällä sääliä ja heittäytymällä avuttomaksi ja kykenemättömäksi tai kiireelliseksi sekä mielistelemällä - ELI eri tavoin manipuloimalla muita.

ITSEÄÄN RAKASTAVA IHMINEN
Itseään rakastava ihminen huolehtii tarpeistaan ja toiveistaan itse eikä odota muiden huolehtivan niistä puolestaan.
Jos siis olet aiemmin antautunut täyttämään muiden tarpeet ja ryhdyt sitten rakastamaan itseäsi ja jätät jokaisen huolehtimaan omista vastuistaan, seuraa kahdenlaisia reaktioita:
A Ne, jotka välittävät aidosti sinusta sanovat: Hienoa, että olet vihdoinkin alkanut välittämään/huolehtimaan itsestäsi paremmin ja olet antanut aikaa itsellesi!
B Itsekkäät ihmiset, jotka ovat käyttäneet sinua hyväkseen ja pitäneet sekä sinua että palveluksiasi itsestäänselvyytenä, suuttuvat ja melko varmasti ryhtyvät moittimaan sinua itserakkaaksi. Tästä tiedät, että he vain huutavat ulos omaa itsekkyyttään! "


     Sanoisin että tuo pistää miettimään. 

Näihin mietteisiin tällä kertaa ja näin joulun kynnyksellä. Melkein voisin lisätä tähän sen oman pikku joka vuotisen kliseeni: Ensi vuoden täytyy olla parempi!! 
Hah, kiitos sain sanottua asiani, melkein siis melkein pyysin jo vuodatustani anteeksi. 

Tina 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kun sydämeen syvälle sattuu

Luin perjantain postausta. Juu sunnuntaina teen uuden viikko suunnitelman ja sählyyn keskiviikkona ja ja ja... Aina tekosyitä, niin kuin myös tänään. Mutta tällä kertaa syystä.

Viikonloppua:
Tässä ollaan lähdössä <3

Olimme viikonloppuna mieheni pikku jouluissa, kävimme siellä syömässä. No tämän jälkeen olimme sopineet ystävä pariskunnan kanssa että ne tulevat sinne samalle hotellille. Meillä oli hervoton ilta, skumppaa, shottia, naisten juttuja, naurua jne. Kaikkea mitä ystävien kanssa pitäisikin olla. Istuimme aamu 7 asti, pari tuntia unta ja taas istuimme höpöttämässä. Mutta siirtyen ystäviemme asunnolle.

Siellä olimme päivä kolmeen, saunoimme jne. Harvoin mieheni on mukana, mutta nyt oli. Onneksi oli. Ja sitten kun tuo pariskunta oli lähdössä lauantain bileisiin ( oli heidän ystävän 30v. bileet ), silloin me lähdimme omaan kotiin.

Jos silloin olisin tiennyt, että halaan heitä viimeistä kertaa. Katson silmiin viimeistä kertaa. Nauran heidän kanssa viimeistä kertaa niin en mitään olisi muuttanut. Se ilta on tällä hetkellä se mikä kannattelee, antaa voimaa kestää tulevaa, muistot vierivät päässäni, näen heidän kasvonsa. Mutta miksi nuoren ihmisen pitää kuolla? En ymmärrä, en halua ymmärtää. Tällä ei voi olla mitään tarkoitusta, eli kaikella on tarkoitus sanonta ei pidä paikkaansa.

Joo en tällä viikolla ole liikkunut. Olen itkenyt, sit olen itkenyt ja taisin muuten vielä kerran itkeä. Syönyt karkkia, nukkunut, itkenyt,syönyt karkkia jne......
Olo on tyhjä. Voiko sen muuten sanoa? Lehdet ovat heitä täynnä, facebookissa ei ole kuin heidän kuvia joka paikassa he muistuttavat, vaikka ei heitä voi oikeasti edes unohtaa.

Vilma, elämää pursuava ilo pilleri. Joka oli paras sähly kaveri ikinä. Jos pelasimme samalla puolella peli sujui ja jos pelasimme vastakkain, niin muut väistyköön alta. Kilpailuvietti vei voiton. Tänään emme pelanneet sählyä niin kuin yleensä keskiviikkoisin vaan sytytimme kaikki pelaajat kotonamme kynttilät pelin ajaksi. Sähyn jälkeen usein istuimme parkki paikalla autossa höpötellen (koska hain ja vein Vilman aina sählymatkalla) silloin kun kyytiin tuli Sanna myös niin höpö hetket jäivät vähemmälle. Mutta joskus Sannakin oli höpö höpö tuulella :)

Tällaisena muistan Vilman: Sangriaa ja Vaahtokarkkeja. Rallyparty elokuulta :)

Koin karvaan pettymyksen eräässä pitkässä ystävyys suhteessa tässä muutamia viikkoja sitten. Ja se oli paras ystäväni ihminen johon minä luotin. Ja tämän jälkeen on ollut todella vaikea luottaa kehenkään. Nyt pikku hiljaa, se näytti että voisi luottaa jopa ns. "uusiin" ihmisiin (luetaan 1-2v. elämässä olleen) . Ja hei pystyinkin koska hän vei salaisuuteni hautaan, mutta en todellakaan sitä toivonut. 

Sitten pariskunnan toinen osapuoli, Ari. Ihan samanlainen "onnenkantamoinen" kuin minäkin. Ei tarvinnut kuin suu avata ja tuntui, että me olisimme tunteneet aina. Harvoin siis todella harvoin minun vastaani tulee tuollaista, sillä tämä oli kerta ensimmäinen. Sanoin tänään terapiassa että toista ei tule, mutta terapeuttini yritti lohduttaa jos yksi on/oli niin miksi ei olisi toista??

Näillä me mentiin Arin kanssa nyt perjantaina :)

Nyt olen kuin kilpikonna joka taas lensi selälleen. Kuka minut kääntää ympäri vai vetäytyisinkö takaisin vain kuoreeni ja jäisin makoilemaan selälleen. Odottamaan jotain?
Nyt tässä ikävässä se tuntuu hyvältä ajatukselta. Jään siis odottamaan mitä tulevaisuudella on annettavaa?

Mutta siihen asti, itken hiljaa ja muistelen ystäviä. Kuinka tässä kävi näin?
Meillä tytöillä piti olla nyt tulevana perjantaina minun luona pikku-joulut. Palju, sauna, ruoka ja pitkästä aikaa kaikki koolla. Mutta näin ei nyt kuitenkaan ole :(

Rakkaalle Vilmalle ja Arille, Levätkää rauhassa Love U <3

Tina

perjantai 12. joulukuuta 2014

Startti saa vielä odottaa... Pumpin kautta arkeen

No niin istuminen täällä koneen äärellä jatkuu. Ja tähän on tultava muutos. Tämä on sairasta, istua kököttää koneella ja laiskuus asuu jo selkärangassasi ennen kuin huomaatkaan.  Tämä vuosi on mennyt sanoilla ensi maanantainan minä aloitan (sen dietin). Noh, tiistaina kun kaikki on jo karilla niin se tulee taas: Ensi maanantaina minä aloitan (sen dietin).

No nyt kun joulu on tulossa ja ei oo enään kuin muutama maanantai tän vuoden puolella niin minä ajattelin armahtaa itseni. Sanomalla Tammikuussa mie sen aloitan. Voi uoja mitä itsensä huijaamista.

Joten en aloita diettiä, vaan aloitan taas treenaamisen. Pääsen paljon helpommalla ja saan sitä kautta itseni käyntiin. Nyt vain kun on ja tekee hommia päivät pitkät kotona niin laiskuus alkaa olemaan huipussaan, joten täytyy ottaa uusi lähestymistapa liikkumaan lähtemiseen.

Eli Sunnuntaina tehdään koko viikon kalenteri ja siitä ei periksi anneta. Ei minulle riitä keskiviikkoisin sählyn peluu kyllä se vaatii paljon lisää. Vaikkakin se on kyllä nostanut kuntoani ja onhan tuo tyhjää parempi. Mutta hei näillä mennään, mitä on :)

Mutta siitä ajatus eilen taas lähti ja mie painoin illalla Body Pumppiin ja voi kertoa, että kun tässä päivällä istun persuus penkissä koneella niin pakarat ovat hyvin, hyvin, hyvin ottaneet osumaa. Kyllä se Pumppi on jotain niin uskomatonta, kuinka raskasta se on. Vaikka moni ei sitä usko. Eilen jo mietin että salillakin olisi päässyt helpommalla (siellä voi lintsata niin että kukaan ei huomaa.) Mutta kukapa sieltä menis missä aita on matalin, täh?? Ja itse ainankin kun tällä hetkellä olen se Pumpin löysin ihminen niin periksi en perkele anna. Ihan kuin ihmiset odottaisi että katotaan ku pullukka hyytyy. Paskat... mie en hyydy!!


Tänään menen mieheni työpaikan pikku jouluihin. Joten jotenkin piti eilen valmistautua joten tein kynnet itselleni:








Kynsiini olen käyttänyt Semilacin Silver Dust Geelilakkaa, erittäin pigmentoitu tuote. Levitin kynsiin kaksi ohutta kerrosta ja peittävyys oli jo yhdellä hyvä. Koristeiksi laitoin kiviä ja ihania 3D "metalli"ruusuja. Menee hetki kun näihin tottuu mutta voi luoja, on ne NÄYTTÄVÄT, vaikka itse nyt kehunkin. Ja siis minusta kynnet saavat mennä aina "vähän" yli :)



 
Ja jotta eilinen testaaminen ei olisi jäänyt kesken niin kokeilin vielä Naiskauneus.fi kaupan shokkivärit: Väreinä punainen, oranssi ja violetti. Ja lopputulos oli tämä.


Ystäväni halusi hiuksiinsa piristystä arjen harmauteen ja minusta hän myös sai sen :) 
Mad Touchin värjt ovatkin suosittuja ulkomailla kampaajen käytössä. Ja minusta nuo värit ovat niin huikeat. Ja sarjaan kuuluu myös valkoinen jota kun sekoitetaan esimerkiksi pinkin kanssa, niin mitä enemmän sitä valkoista lisätään niin sitä enemmän pinkkiä saa laveerattua ja tulee ihanaa hattaran punaista.  

Shokkivärit löydät tämän linkin takaata:


Miksi minusta tuntuu, että en ole saanut eilen mitään aikaiseksi vaikka kun luen tämän tekstin niin olenhan tehnyt vaikka ja mitä :)

No niin ja sitten hyvää viikonloppua rakkaat lukijat, mie relaan vähän tänään ja sit taas sutina päälle. 
Onko Teillä jo pikku joulut juhlittu?

SeeYa

Tina