päiväkirja

torstai 25. kesäkuuta 2015

Toiset menettävät lapsen ja toisilla on vain huono keli?

Avatessani Facebookin ihmeellisen maailman niin voisin jopa väittää että joka toinen päivitys on, kun aurinko ei paista tai muuten vain vituttaa. Taidan siis omistaa kasan negatiivisia ihmisiä ympärilläni :) Noooh, itse ei oikein jaksa valittaa. Joskus surua pukkaa, mutta ei tuo valittamalla parane. Syvällisisllä mietteillä kylläkin pääkoppani pitää sisällään ja joskus niitä tuntuu uloskin tulevan, ainankin kirjoittaessa.

No siinä missä nämä ihmiset avautuvat jne. on sivuston etusivullani toinenkin puoli. Kuulun itse ryhmään Lapsensa menettäneet. Hieman yli 1300 jäsentä ja tasan tarkkaa ainankin hieman yli 1300 lapsen kuolemaa ja joillakin ei riitä edes yksi vaan pahimmassa tapauksessa ovat haudanneet 3 lastaan. Ja niiden turhien naamakirja vinkumisien rinnalla luen joka aamu jonkun yhden, kahden tai useamman vanhemman tarinan lapsensa menetyksestä. On kuvia hautakivistä, kuvia lapsista joita ei enään ole. Toisinaan kuvia myös lapsesta joka on jo siirtynyt täältä kauas ikuisuuteen. Ja siinä samalla mietin ihmiskohtaloita ja vertaan niitä siihen ihmiseen, jonka aamu ei mennyt putkeen ja vain siksi koska aurinko ei paistanut. Voi kun kaikki voisivat ja pystyisivät suhteuttamaan mikä on todellisuudessa tärkeää, mutta ei voi. En edes minä, joka silloin tällöin sen itsekin unohdan.

Vaikka itse olen haudannut oman lapseni niin olen oppinut näiden vajaan 15 vuoden aikana elämään sen surun kanssa. Siksi tiedän että opin elämään myös tämänkin surun keskellä ja se tulee olemaan osa minua loppu elämän. Ei niin raskaana vaan päivä päivältä kevyempänä.
Vaikka aina uusi ylämäki odottaa niin senkin voin nousta, raskain askelin, mutta nousen.

Tällä hetkellä blogini kierii synkissä syvyyksissä, mutta taas toisaalta tämä on juurikin sitä elämää. Sen alkua, loppua ja kaikkea sen matkan välissä. Toisaalta voin myös ilmoittaa kuinka todellakin tämä on niin terapeuttista, puhua, kirjoittaa ja antaa elämän viedä.

Joten ihmiset rakkaat, nauttikaamme elämästä ja läheisitä ihimisistä. Ikinä ei voi tietää, koska on liian myöhäistä sanoa tärkeälle ihmiselle ne tärket sanat. Joten kannattaa muistaa sanoa ne AINA kun vain voi. Ei rakkauttaan, ystävyyttään voi liikaa ylistää.

Mukavia kesäpäiviä satoi tai paistoi. Ja paljon voimia ihmisille jotka ovat läheisensä menettäneet <3

Lisään alle vielä runon joka on tullut minua usein vastaan ja mikä puhuttaa itseäni paljon.



Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi 
toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko 
voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä 
ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat, 
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.

Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, 
jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennenkuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen

Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen 
kengillä.

-Tuntematon-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti