Kun syöpä tulee lähelle

Joskus silloin tällöin mietin elämääni. Siis silloin kun minulla menee hyvin niin yleensä kulkee. Ja silloin kun mennään pohjamutia, niin siellä todellakin ollaan. Ja siis SYVÄLLÄ!!!

Kesän tapahtumista olen edelleen vaiti, koska asia on vielä arka. Nyt lupasin aloittaa treenaamisen eikä se lähtenyt ihan niin, kuin piti. Siis treenit oli aivan jees, mutta sitten kohtasin uuden koettelemuksen. Isäni joutui sairaalaan. En uskaltanut aluksi olla huolissani, vaikka pelko riipi selkärankaa myöden. Aikaa menee eteen päin ja vajaa viikko, syy löytyy. Kasvain... ja olisipa riittänyt edes yksi, mutta varjostumat kertovat karua kieltä. Kasvain joka löytyi, oli haimassa. Se pirullinen, kasvain.

Niin kauan, ennen kuin otetaan kokeet ja saadaan tulokset... niin kauan olin todella toiveikas. Isänihän täyttää vasta 61 vuotta, eli ei ikä eikä mikään. Mitä ihminen tekee, kun ei anneta tietoa sairaalasta... Niin tietysti, mennään netin ihmeelliseen maailmaan. Jos ei ole sairas ennen kuin lukee kaksplussan, vauvalehden, ja suomi24 sivuja niin ainankin näiden keskustelupalstojen jälkeen on hyvinkin sairas.  Tuntui kuin olisin vähintäänkin itse saanut kasvaimen, on ne niin hurjaa luettavaa.

Tässä välivaiheessa kokeiden otan ja vastausten  kerkesin juomaan viiniä, itkemään ja vielä kerran itkemään... Sattui ja syvälle sydämeen varsinkin, kun tajusi millainen tila on tietämättömyys. Onko parempi saada nopeasti tuloksia, oli ne sitten hyviä vai huonoja? Vai odottaa vain ja odottaa? Kyllä se tila oli todella raskas. Samalla kävin läpi aimo annoksen muistoja, isästäni ja minusta. Muistan eräänkin joulun, kun isä kiikutti sylissään ja minulla oli oku kurkkupastilli suussa... niin kauan tilanne oli hauskaa, räkätin ja räkätin. Yksi pomppu oli liikaa, nauratti niin että kurkkupastilli lensi isäni päähän, kera kuolavanan. Onneksi keskelle, koska siellä oli vähän tukkaa harvemmin kuin muualla. Nämä muistot saivat itkun keskellä hymyilemään.

Kuusi päivää sitten vihdoin koe tulokset saapuivat. Olinko helpottunut? -En. Mutta se paikkasi sietämättömän tilan tietämättömyydestä. Tällä hetkellä elämme päiviä, viikkoja ja toivottavasti kuukausia. Isäni elinaika oli karua kuultavaa, maksimissaan saan pitää hänet elämässäni kuusi kuukautta. Haluaisin viettää vielä yhden yhteisen joulun, johon sain tiukan vastauksen. Ei, meillä ei ole enään yhtään joulua, ainankaan yhdessä. Isäni oli sitä mieltä, että jos olisikin jouluna elossa niin kunto olisi jo niin huono.

Tällä hetkellä elämässä menen ajatuksella, että on vain hyväksyttävä tuleva ja nautittava tulevista yhteisistä hetkistä. Välillä itken välillä nauran, mutta nämä kaksi kulkevat käsikädessä. Ja näillä eväillä eletään.

Eli tässä syy, miksi en ole kirjoitellut. Edelleenkään en ole mihinkään hävinnyt ja toisekseen ei minusta niin vain eroon pääse :D

Anteeksi, ei ollut treeni postaus vaan jotain ihan muuta!!!!