maanantai 22. joulukuuta 2014

Tappio voitoksi vai voitto tappioksi?

Tässä kaiken keskellä minä opiskelen itseäni ja ympäristöäni. Ja se tässä varmain se karmaisevin osuus on, kun näkee. Olen nämä vuodet ollut niin loppu, en ole nähnyt, olen luottanut ja uskonut. Ja NYT, minä näen. Välillä minusta tuntuu, että kun puhun minua kuunnellaan (mutta ei kuunnella). Hetken päästä kuulen ne oivallukset saman henkilön suulla ja se kertoo kuinka hänen toinen ystävänsä keksi sen. Wau!!! Se antaa itselle semmoisen oikean arvostuksen tunteen. Nyt haluaisin puhua, mutta minun asia ylitetään, kuka jaksaa kuunnella kun toinen puhuu ja itkee. Anteeksi nyt vain, olinkin vain ihminen. Ja paskat en minä sitä enään anteeksi pyydä, niin olisin tehnyt ennen. Pyytänyt anteeksi minun pahaa oloani. Siksi vain, että muille ei tule pahaolo. 

 Ja joo en tuntenut häntä kauan, vuosia siis kuin monet, mutta minäkin suren. Ei sillä ole merkitystä kauan, vaan sillä kuinka syvällä se ihminen on sinussa. Se sattuu, se että ennen meitä oli monia ja kun yksi poistui, poistuin minä sen mukana. Ja yht äkkiä huomaankin että en kuulunutkaan sinne minne luulin.  No minäpä kuule hyväksyn senkin. Onpahan tässä ollut viime aikoina hyväksymistä. Minä olen tähän syksyyn menettänyt niin paljon ihmisiä, eri syistä mutta menettänyt. Tahti on niin kova, että en yhdestä kerkiä tehdä suru työtä kun jo seuraavassa pitäisi olla. Vai onko psykoterapiassa tapahtuva kasvu niin kovaa. Minä olen kasvanut tässä viimeisen puolenvuoden aikana varmaan enemmän, kuin jotkut koko elämänsä aikana. Ne asiat oista olen itseeni syyttänyt, eivät olleetkaan välttämättä minusta kiinni. Mutta ne syyllistämiset, ne olen ottanut vastaan. Ihmetellä täytyy nyt kun näen sivusta mitä 36 vuotta pitää sisällään: Kuinka helvetissä mä olen selvinnyt kaikesta tästä paskasta?????

Ihmisen pitää tehdä surutyö poistui se ystävä sitten taivaaseen tai muualle elämän tuuliin. Tällä hetkellä en voi edes luottaa kehenkään (paitsi mieheeni, onneksi). Minä olen koko ikäni ollut keskellä ihmisiä ja nyt, ei ketään ei missään ja suurimman osan jätin itse pois kyydistä.  En valita, sillä silloin kuin heillä meni huonosti minua pyydettiin kylään, liikenteeseen jne. Mutta kas kummaa elämän
kun palasi raiteilleen niin minä jäin taas sivummalle. Huoh, en tarvitse en kaipaa. Pitäkää tunkkinne. Joskus säälin tuota miestä, mihin helvetin kelkkaan lähti. Onkokohtalon ivaa, että tuo mies on aina ollut yksinäinen sielu ja nyt se seisoo tuossa rinnalla. Katsoo kaaosmaattisia ihmisshteitani, heilutllen päätään ja todeten: Nyt ymmärrän miksi olen aina viihtynyt yksin. Ja joo tiedän senkin, kuinka helppoa se olisi olla erakko, mutta minä olen aina ollut ihmisten keskellä  ja jopa erehtynyt luulemaan että ne halusi minut sinne (LUE= itseironiaa parhaimmillaan). Mutta siis pointti että sosiaalisen ihmisen on kovinkin vaikea jäädä tänne kotiin vaikkakin tuo ihana mies on täällä. Samoin nuo mukuloista parhaimmat, mutta riittääkö ne? Minulle? Minun sosiaaliseksi elämäksi? EI. Ja varsinkin, kun syksy on ollut terapian kautta rankka ja suuria töitä olen tehnyt, niin olen tämänkin ajan ollut kotona. Olen niin paljon ollut kotona, että parin viime viikon aikana kun pääsin taas liikenteeseen 
( Kiitos Vilmalle siitä ) niin tuntui, että taas elän. Sain kontaktin johonkin ihmiseen ja uskalsin luottaa. Mutta sitten menit ja poistuit taivaaseen. Luoja, melkein voisin väittää olevani vihainen sinulle. <3 Vaan en ole, kiitän nöyrästi näistä viikoista. Samoin kuin joka viikkoisesta sählystä. Sait Mammaan liikkeelle. 

Jutellessani lapsuuden ystävän kanssa puhelimessa, tuli asia esiin. Ja lauseet kohta eteesi ja elämääsi tulee uusia ihmisiä. Mutta en tiedä haluanko, mitä minä niillä teen? Kauhean työläältä kuulostaa uusi ihmissuhde. Paskat, joulu ohi ja minä alan keskittyö vain ja ainoastaan itseeni ja omaan elämääni. Tehköön muut mitä parhaaksi näkevät. 

Tänään facebookin ihmeellisessä maailmassa tuli vastaani seuraava teksti: 

" Yritämme olla niin valtavan kilttejä, ettei meitä sanottaisi itserakkaiksi. Mistä itsensä rakastamisen ja itserakkauden sitten erottaa?


ITSERAKAS IHMINEN

Itserakas ihminen käyttää muita ihmisiä saadakseen tarpeensa tyydytetyiksi. Tämän hän tekee erilaisin keinoin: pyytämällä, ruinaamalla, uhkaillen, komentaen, vihjailemalla, kerjäämällä sääliä ja heittäytymällä avuttomaksi ja kykenemättömäksi tai kiireelliseksi sekä mielistelemällä - ELI eri tavoin manipuloimalla muita.

ITSEÄÄN RAKASTAVA IHMINEN
Itseään rakastava ihminen huolehtii tarpeistaan ja toiveistaan itse eikä odota muiden huolehtivan niistä puolestaan.
Jos siis olet aiemmin antautunut täyttämään muiden tarpeet ja ryhdyt sitten rakastamaan itseäsi ja jätät jokaisen huolehtimaan omista vastuistaan, seuraa kahdenlaisia reaktioita:
A Ne, jotka välittävät aidosti sinusta sanovat: Hienoa, että olet vihdoinkin alkanut välittämään/huolehtimaan itsestäsi paremmin ja olet antanut aikaa itsellesi!
B Itsekkäät ihmiset, jotka ovat käyttäneet sinua hyväkseen ja pitäneet sekä sinua että palveluksiasi itsestäänselvyytenä, suuttuvat ja melko varmasti ryhtyvät moittimaan sinua itserakkaaksi. Tästä tiedät, että he vain huutavat ulos omaa itsekkyyttään! "


     Sanoisin että tuo pistää miettimään. 

Näihin mietteisiin tällä kertaa ja näin joulun kynnyksellä. Melkein voisin lisätä tähän sen oman pikku joka vuotisen kliseeni: Ensi vuoden täytyy olla parempi!! 
Hah, kiitos sain sanottua asiani, melkein siis melkein pyysin jo vuodatustani anteeksi. 

Tina 

2 kommenttia: